Oletko joskus miettinyt, millaista olisi ollut tavata ensimmäisiä kristittyjä?

Yksi suurimpia siunauksia on saada kokoontua yhteen toisten kristittyjen kanssa, jotka ottavat todesta Jumalan Sanan. Olemme joukko uskovia, jotka ovat pelastuneet armosta, uskon kautta (Ef. 2:8) ja jotka kokoonnumme Herran Jeesuksen ympärille uskossa, pyrkien noudattamaan yksinomaan Uudessa testamentissa annettuja ohjeita. Uskomme seurakunnan olevan Jumalan oma ajatus. Kristityt eivät kokoonnu vain siksi, että se on mieluista tai hyödyllistä, vaan siksi että Herra on niin säätänyt (1 Tess. 2:14).

Itse Herra Jeesus puhui 'yleisestä/maailmanlaajuisesta' seurakunnasta julistaessaan, että Hän rakentaisi sen ja että se perustettaisiin varmalle perustalle - Hänen varaansa (Matt. 16:18). Hän puhui myös ensimmäisenä paikallisseurakunnasta, jolle kuuluisi uskovien välisiä suhteita koskevien asioiden hoitaminen (Matt. 18:17). Tällaisessa kokoontumisessa voi ehkä olla joitakin asioita, jotka eroavat siitä, mihin olet tottunut. Haluaisimme käyttää hetkisen aikaasi selittääksemme miten ja miksi me kokoonnumme.

Monet muutkin kokoontuvat samaan tapaan

Olet saattanut kuulla sellaiset nimet kuin George Muller, suuri uskon mies; H A Ironside, kuuluisa Raamatun tulkitsija; Jim Elliot, Ecuadorin peloton marttyyri; W E Vine, tunnetun Dictionary of New Testament Words (Uuden testamentin sanojen sanakirjan) kirjoittaja; tai lordi Radstock, englantilainen aristokraatti, joka kävi Suomessa ja Venäjällä saarnaamassa evankeliumia. He, samoin kuin tuhannet muut ympäri maailmaa, kokoontuivat yhteen yksinkertaisesti sen mallin mukaan, joka löytyy Uudesta testamentista. Toisinaan näitä ryhmiä kutsutaan nimellä 'veljet' (johtuen siitä, ettei tehdä jakoa maallikoihin ja papistoon), mutta me pyrimme vain kokoontumaan uskovina Herran nimeen (Matt. 18:20; 1 Kor. 5:4), välttäen kaikkia Jumalan kansaa jakavia nimityksiä (katso 1 Kor. 1:10-15; 1Kor. 3:3-5). Hänen nimeensä kokoontuminen tarkoittaa kokoontumista Hänen käskystään, Hänen herruuteensa suostuen ja Hänen Sanaansa noudattaen.

Tarjoaako Uusi testamentti meille mallin?

Jos ehdottaisit minkä muun tahansa opinkohdan - pelastumisen uskon kautta Kristukseen, Herran Jeesuksen jumaluuden tai Raamatun jumalallisen inspiraation - muuttamista, se aiheuttaisi voimakkaan vastareaktion Raamattuun uskovien seurakuntien taholta. Mutta jostain syystä monien mielestä meillä on vapaus uudelleen muotoilla seurakuntaa miten vain haluamme. Mutta meillä ei ole sen enempää oikeutta suunnitella uutta kokoontumistapaa kuin uutta pelastuksen tietäkään. Huomiota herättää heti Uuden testamentin alkuaikoina se, etteivät Herra Jeesus ja apostolit pyrkineet perustamaan muuta kuin yhden ainoan instituution - paikallisseurakunnan (katso 1 Kor. 4:17; 7:17; 11:16; 14:33; 14:34). Paavali sanoi: 'Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa' (1 Kor. 3:10). Paikallisseurakunta sijaitsee tänäänkin aivan Jumalan suunnitelman keskuksessa. Ellemme välitä seurakuntaa koskevasta opista, emme välitä myöskään Jumalan suunnitelmasta. Francis Schaeffer kirjoittaa: 'Seurakunta ei vain istuskellut yhdessä järjestäytymättömänä uskovien joukkona. Jumala on määrännyt uustestamentillisen seurakuntamuodon. Nämä ohjenuorat eivät ole mielivaltaisia - ne ovat Jumalan suunnittelemat muodot järjestäytyneelle seurakunnalle, ja niiden tulee vallita yhtä hyvin 20. vuosisadalla kuin millä muulla vuosisadalla tahansa.

Aidosti raamatullisen seurakunnan pitäisi muodostua vain tosiuskovista

Tällaisilla henkilöillä tarkoitamme niitä, jotka uskottuaan evankeliumin, ovat kokeneet uudestisyntymisen ihmeen ja tietävät olevansa 'uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa' (Gal. 3:26). Kääntymättömät ihmiset eivät voi aidosti osallistua seurakunnan jumalanpalvelukseen tai muihin pyhiin toimituksiin, eikä heidän voida odottaa tukevan sen todistusta pyhällä elämällä. Kristittyjä varoitetaan vieraasta ikeestä uskottomien kanssa (1 Kor. 6:14-18), vaikka meidän tulisikin tehdä heille hyvää ja jakaa ilosanoma heidän kanssaan.

Entä sitten kaste?

Kreikan sana baptizo tarkoittaa upottamalla tai veden alle painamalla kastamista. Kaikki Uuden testamentin aikaiset uskovat kastettiin, ennen kuin he ottivat oman paikkansa paikallisseurakunnassa (katso Apt. 2:41; 8:12). Kristus oli käskenyt tehdä näin (Matt. 28:19). Raamatulliset seurakunnat noudattavat tänäänkin samaa tapaa. Kääntyneille tulisi opettaa, että kaste on vertauskuva siitä, että heidät on haudattu Kristuksen kanssa, ja että he ovat nousseet (kuten Hän nousi kuolleista), vaeltaakseen 'uudessa elämässä' (Room. 6:1-11).

Kristus on kokoava keskus

Vaikka paikallisseurakunta onkin samanmielisten uskovien kokoontuminen, mikään ihmisten varaan perustuva yhteys ei toimi. 'Ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa' (1 Joh. 1:3). Matt. 18:20 vakuuttaa: 'Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.' Huomiomme kääntyy niin helposti pois Kristuksesta ja huomaamme kokoontuvamme jonkin saarnaajan ympärille tai tiettyjen opinkappaleiden, jonkin sakramentin tai seurakunnan johtamismuodon ympärille. Tämä ei ole lainkaan sama asia kuin Kristuksen luo kokoontuminen. Me haluamme seurakunnan kokouksessamme aivan käytännössä tunnustaa Hänen johtajuutensa (Kol. 1:18). Uskomme, että Hän ansaitsee tämän, koska kyseessä on Hänen oma seurakuntansa: 'Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä' (Ef. 5:25).

Uusitestamentillinen seurakunta pitää Raamattua täysin riittävänä auktoriteettinaan

Me uskomme lujasti 'seurakunnan historiallisiin oppeihin'. Mutta sen sijaan, että allekirjoittaisimme ihmistekoisia uskonkappaleita, sääntöjä ja asetuksia, me pidämme Jumalan Sanaa ainoana erehtymättömänä kristillisen uskon ja käytännön ilmoituksena (2 Tim. 3:16). Kaikissa kiistojen ratkaisuissa, ohjeiden antamisessa seurakunnalle sekä perustan luomisessa jokaista julkista ja yksityistä palvelustehtävää varten, meidän tulisi vedota suoraan Raamatun Sanaan armollisessa ja nöyrässä hengessä (2 Tim. 2:25).

Pyhä Henki edustaa Kristusta maan päällä

Ei tietenkään riitä, että myönnämme Raamatun totuudet, ellemme toimi niiden mukaan. Monet seurakunnat väittävät uskovansa Raamattuun, ja me kiitämme siitä Jumalaa. Mutta meidän on myös pyrittävä olemaan Raamattua totteleva seurakunta sen kautta, että Pyhä Henki tekee työtään meissä. On elintärkeää antaa Pyhälle Hengelle sijansa paikallisseurakunnassa. Hänen voimansa on ainoa palvonnan, palvelun ja evankelioinnin voima. Hänet on helppo syrjäyttää inhimillisin järjestelyin. Monissa seurakunnissa on yleisenä tapana, että yksi mies johtaa pastorina tai paimenena ja toiminta on hänen hallinnassaan. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen järjestelmä. Hengen on itse saatava johtaa uskovia heidän kokouksissaan (1 Kor. 12 & 14). Jokainen uskova on saanut jonkin hengellisen lahjan (1 Kor. 12:7). On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että eräillä Hengen lahjoilla, kuten profetoimisella, parantamisella ja kielillä puhumisella, oli erityinen merkitys ja tarkoitus ja että ne oli tarkoitettu olemaan luonteeltaan tilapäisiä. Me emme usko siihen, että nykyinen 'karismaattinen liike' edustaa apostolisena aikana toimineiden, tuohon aikaan rajattujen lahjojen aitoa elpymistä.

Henki nimittää vanhimmat ohjaamaan paikallisseurakuntaa

Apostolien teoista 20:17-38 huomaamme, että nimityksiä 'vanhimmat' (jae 17) ja 'kaitsijat' (engl. bishops, jae 28) käytetään samoista yksilöistä, viitaten heihin, jotka 'paimentavat Herran seurakuntaa' (jae 28). Toisin sanoen, vanhimmat, kaitsijat ja paimenet (engl. pastors) ovat kaikki termejä, jotka kuvaavat samoja työntekijöitä seurakunnassa. Sana vanhimmat painottaa heidän kypsyyttään; kaitsijat painottaa heidän vastuutaan; paimenet korostaa heidän palvelutehtäväänsä - paimentaa, johtaa ja ruokkia paikallista laumaa. Näiden miesten (sanoja käytetään aina monikossa) on täytettävä ne vaatimukset, jotka esitetään 1. Tim. 3:ssa ja Tiit. 1:ssä. Meidän on kunnioitettava ja toteltava vanhimpia sekä rukoiltava heidän puolestaan (Hepr. 13:7, 17).

Miesten ja naisten välillä ei ole mitään arvoeroa, mutta heidän tehtävänsä ovat erilaiset

Kristuksen työ on poistanut kaikki inhimilliset etuoikeuserot (Gal. 3:28). Ja jokainen uskova, olipa hän mies tai nainen, on Jumalan pappi (Hepr. 13:15). Pyhänä papistona (1 Piet. 2:5) ja kuninkaallisena papistona (1 Piet. 2:9) voimme palvoa ja todistaa niin paljon kuin haluamme. Mutta samoin kuin kodissa, myös seurakunnassa miehille ja naisille on annettu erilliset roolit. Seurakunnan järjestyksellä, sen enempää kuin aika- tai aakkosjärjestyksellä, ei ole mitään tekemistä tärkeysjärjestyksen kanssa. Se on Jumalan asettama järjestys, jotta 'kaikki tapahtuisi säädyllisesti ja järjestyksessä' (1 Kor. 14:40). Miesten pitää tulla seurakunnan kokouksiin valmiina toimimaan julkisesti, edustaen Jumalaa seurakunnalle Sanan palveluksessa, sen mukaan kuin Henki johtaa (1 Piet. 4:10-11) tai edustaen seurakuntaa Jumalalle rukouksessa ja ylistyksessä, tehden sen niin huolellisesti, että kaikki voivat lisätä 'amen' (1 Kor. 14:16). Naiset ovat vapaita rukoilemaan ja palvomaan Herraa niin paljon kuin tahtovat, mutta heidän on tehtävä se hiljaisesti (kuten myös miesten, silloin, kun Pyhä Henki ei saata heitä puhumaan). Niinpä naisilla on sama vapaus palvoa kuin miehilläkin, mutta he eivät saa muuttaa jumalallista järjestystä puhumalla julkisesti seurakunnassa (1 Kor. 14:34; 1 Tim. 2:11-12).

Miksi naiset pitävät päänsä peitettynä?

Eräs naisille seurakunnassa annettu palvelutehtävä on huolehtia erilaisista verhouksista, vähän niin kuin geersonilaiset Vanhan testamentin aikana (4 Moos. 4:24-26). Paikallisseurakunnassa tulee näkyä ainoastaan Jumalan kunnia. Tästä syystä miehet eivät peitä päätään eikä heillä ole pitkiä hiuksia ja he ottavat pois päähineensä, koska mies on 'Jumalan kuva ja kunnia' (1 Kor. 11:7). Mikä tahansa peite verhoaisi vertauskuvallisesti Jumalan kunnian. Seurakunnassa on kuitenkin kaksi keskenään kilpailevaa kunniaa. 'Mutta vaimo on miehen kunnia' (1 Kor. 11:7). Ja 'jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle kunniaksi' (1 Kor. 11:15). Koska on siis kaksi vertauskuvallista kunniaa, jotka tulee verhota, on oltava kahdet peitteet. Ensimmäinen peite (kreik. peribolaion) ovat naisen pitkät hiukset (jae 15b), miehen kunnian (joka on nainen itse) peittämiseksi. Toinen peite (kreik. katakalupto) on tarkoitettu naisen kunnian - hänen hiustensa - peittämiseksi. Tällä tavoin julistetaan Jumalan arvovaltaa; miehiä muistutetaan tällä siitä, että heidän kunniansa on peitettävä seurakunnassa, eli vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden (1 Kor. 11:10).

Herran ehtoollisella on keskeinen asema

Samoin kuin alkukristityt, myös me kokoonnumme jokaisen viikon ensimmäisenä päivänä 'murtamaan leipää' (Apt. 20:7). Koska kysymyksessä on jumalallinen asetus, ehtoollista ei koskaan tulisi jättää toisarvoiselle sijalle tai viettää sitä satunnaisesti. Sen aikana tulee muistella meidän Herraamme ja julistaa Hänen kuolemaansa meidän edestämme. Sitä ei pidetä kirkonmiehen jakamana sakramenttina, vaan sitä vietetään kuten on kuvattu 1. Korinttolaiskirjeen luvussa 11. Tämän ehtoollishetken tärkein tehtävä ei ole toisten uskovien palveleminen, kuten muissa seurakunnan kokouksissa, vaan Jumalan itsensä palveleminen sopivia sanakohtia lukien, palvontalauluin ja Vapahtajan arvollisuutta ilmaisevin rukouksin.

Entä jäsenyys?

Tarkasti ottaen Uudessa testamentissa ei viitata mihinkään muuhun seurakunnan jäsenyyteen, kuin siihen tapahtumaan, jolloin uusi uskova asetetaan Kristuksen ruumiiseen Pyhän Hengen kasteen kautta. Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen pelastuu (1 Kor. 12:27); Ef. 5:30). Meillä ei ole mitään jäsenluetteloa, mutta hyväksymme yhteyteemme kaikki, jotka tunnustavat Kristuksen Herraksi ja jotka on kastettu, edellyttäen että he ovat opiltaan ja moraaliltaan terveitä. Seurakuntayhteyteen ottaminen merkitsee, että olet valmis vastaanottamaan paikallisseurakunnan elämään kuuluvat etuoikeudet ja olet halukas hyväksymään vastaavat velvollisuudet. Velvollisuuksiin kuuluu säännöllinen osallistuminen seurakunnan kokouksiin (Apt. 2:42; Hepr. 10:25), oman armolahjasi harjoittaminen toisten rakennukseksi (1 Piet. 4:10), alamaisuus toinen toiselleen, erityisesti kuuliaisuus vanhimpia kohtaan (Hepr. 13:17), sekä osallistuminen seurakunnan taloudellisiin tarpeisiin, siten palvellen Herraa, sen mukaan kuin Herra tekee sinut kykeneväksi antamaan (1 Kor. 16:1-2; 2 Kor. 9:7). Uskovilta ei pyydetä varoja, eikä niitä koskaan oteta vastaan uskosta osattomilta (3 Joh. 1:7).

Vielä olisi paljon muuta!

On aivan selvää, ettei tällaisessa esityksessä ole mahdollista käsitellä kattavasti kaikkia seurakuntaelämän kysymyksiä. Mutta kun me pyrimme löytämään totuuden Jumalan Sanasta, Pyhä Henki mielellään opettaa meille lisää. Apostoli Paavali ilmaisi seuraavasti Jumalan ihmiskunnalle antamien siunausten kaksinkertaisen ihmeen : 'Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta; ja saattaa kaikille ilmeiseksi, mitä on sen salaisuuden taloudenhoito, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa' (Ef. 3:8-9). Auttakoon Herra meitä omistamaan yhä täydellisemmin nämä kaksinkertaiset aarteet: sen, mitä meille on annettu Kristuksen ristissä ja sen, mitä olemme saaneet Kristuksen seurakunnassa!

Jeesus On Herra