Jerusalemin vanhinten neuvosto saattaa ensinäkemältä vaikuttaa jonkinlaiselta seurakuntien ylimmältä hallintoelimeltä. Mutta todellisuus on toinen. (Ap. t. 15)

Kristinuskon alkuaikoina jokainen paikallisseurakunta oli itsehallinnollinen - se päätti itse asioistaan. Ei ollut olemassa seurakuntien liittoa, jolla olisi ollut keskitetty päätäntävalta seurakuntien asioissa. Ei ollut eri tavalla uskovien eri kirkkokuntia, eikä sen vuoksi eri kirkkokuntien keskuspaikkoja. Jokainen paikallisseurakunta oli suoraan vastuussa Herralle. Tämä on kuvattu Ilm. 1:13:ssa, missä Herra nähdään seisomassa seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä. Nämä edustavat Aasian seitsemää seurakuntaa. Asian ydin on, ettei erillisten seurakuntien ja seurakunnan Pään välissä ollut mitään hallitsevaa elintä. Hän Itse hallitsi suoraan jokaista niistä.

Miksi itsehallinto on niin tärkeää? Ensiksi, se estää vääryyden leviämisen. Kun seurakunnat on kytketty toisiinsa yhteisen kontrollin alle, voivat liberalismin, rationalismin ja luopumuksen voimat kaapata koko perustan yksinkertaisesti vain iskemällä keskushallintoon ja seurakuntien opinahjoihin. Kun seurakunnat ovat itsenäisiä, on vihollisen sodittava taistelunsa erillisten yksikköjen joukkoa vastaan.

Toiseksi, paikallisseurakunnan itsehallinto on tärkeä suoja silloin, kun maassa on vihamielinen hallitus vallassa. Kun seurakunnat ovat liittoutuneet, voi totalitaarinen hallitus kontrolloida niitä kaikkia kontrolloimalla muutamia johtajia keskuspaikassa. Kun seurakunnat kieltäytyvät tunnustamasta minkäänlaista keskitettyä valtaa, ne voivat paljon helpommin "mennä maan alle" sorron aikoina.

Tänä päivänä monet hallitukset, ovatpa ne demokraattisia tai diktatuureja, yrittävät saada aikaiseksi pienten, itsenäisten seurakuntien yhteenliittymisen. Ne sanovat, etteivät tahdo toimia suuren joukon kanssa paikallisia yksiköitä, vaan keskuskomitean, joka edustaisi niitä kaikkia. Vapaammat hallitukset yrittävät saada tämän yhteenliittymisen aikaiseksi tarjoamalla tiettyjä etuja ja hyötyä. Toiset hallitukset yrittävät pakottaa yhteenliittymiseen julistuksella, niinkuin Hitler teki Kolmannen valtakunnan aikana. Kummassakin tapauksessa, seurakunnat jotka taipuvat painostuksen edessä, menettävät raamatullisen asemansa kuten myös kykynsä vastustaa modernismia ja jatkaa toimintaa salaisesti vainon aikana.

Jotkut saattavat esittää vastalauseen, että Apostolien teoissa kerrotuilla seurakunnilla oli keskitetty hallinto, nimittäin Jerusalemin neuvosto, jota juuri olemme käsitelleet. Kuitenkin tuon raamatunkohdan huolellinen tutkiminen osoittaa, että se ei ollut virallinen elin säädösvoimineen. Se oli yksinkertaisesti apostolien ja vanhimpien kokoontuminen, joka toimi neuvoa antavassa asemassa.

Neuvosto ei käskenyt Antiokian miehiä tulemaan luokseen; jälkimmäiset päättivät itse konsultoida Jerusalemin miehiä. Neuvoston päätös ei ollut seurakuntia sitova; se annettiin yksinkertaisesti ryhmän yhteispäätöksenä.

Seurakunnan historia puhuu puolestaan. Missä vain on ollut keskusorganisaation hallinnassa oleva seurakuntien liittouma, siellä on tapahtunut nopea rappeutuminen. Puhtainta todistusta Jumalasta pitävät yllä seurakunnat, jotka ovat riippumattomia ulkopuolisesta ihmisherruudesta.

William MacDonald