Armo & Totuus No 3


MITEN PYHÄT VOIVAT KESTÄÄ ?

Me olemme jo nähneet Paavalin sydämellisen toivon Korinton uskoviin nähden olevan täynnä lohdutusta niille, jotka ovat levottomia siitä, miten voivat
pysyä alkamallaan hyvällä tiellä. Mutta kuinka hän voi luottaa siihen, että he kestäisivät loppuun asti?

Huomaa, minkä hän sanoo tuon kestävyyden edellytyksenä olevan! "Jumala on uskollinen, Hän, jonka kautta te olette kutsutut Hänen Poikansa Jeesuksen
Kristuksen, meidän Herramme yhteyteen"
(1 Kor.1:9).

Apostoli ei sano: "Te olette uskolliset." Ihmisen uskollisuus on hyvin epäluotettava; se on turhuutta Hänen luotettavuutensa rinnalla. Hän ei myöskään sano: "Teillä on uskollisia opettajia, jotka johtavat ja ohjaavat teitä ja heidän tähtensä minä luotan siihen, että te säilytte uskossa." Oi, ei! Jos ainoastaan ihmiset meitä varjelevat, emme ollenkaan voi tulla varjelluiksi.

Mutta Paavali sanookin: "Jumala on uskollinen." Jos meissä jotain uskollisuutta huomataan, johtuu se Jumalan uskollisuudesta. Meidän Liitonjumalamme uskollisuudelle on lunastuksemme perustuttava koko painollaan. Koko asia on riippuvainen meidän Jumalamme ihmeellisistä ominaisuuksista. Me itse olemme epävakaisia kuin tuuli, heikkoja kuin hämähäkin verkko, voimattomia kuin vesi. Meidän luonnollisiin ominaisuuksiimme tai henkisiin lahjoihimme ei voi perustaa mitään luottamusta, mutta Jumala pysyy uskollisena. Hän on rakkaudessaan uskollinen. Hänessä ei ole mitään muutosta tai valon ja pimeyden vaihtelua
(Jaak.1:17). Hän on uskollinen työssään. Hän on uskollinen joka suhteessa. Isänä Hän ei tahdo kadottaa lapsiaan. Ystävänä Hän ei tahdo kieltää kansaansa, ja Luojana Hän ei ole hylkäävä kättensä työtä. Hän on uskollinen lupauksissaan. Hän on uskollinen liitossaan, jonka on solminut kanssamme Kristuksessa Jeesuksessa, uhrinsa verellä vahvistaen. Jumala on uskollinen Pojalleen, eikä salli Hänen kalliin verensä tulla turhaan vuodatetuksi. Hän on uskollinen kansalleen, jolle on luvannut iankaikkisen elämän ja josta Hän ei ole luopuva.

Jumalan uskollisuus on meidän loppuun asti kestämisen toivomme ja kulmakivenä. Pyhät ovat kestäviä pyhyydessä, koska Jumala on kestävä armossaan. Hän siunaa lakkaamatta ja sen tähden ovat uskovaiset siunattuja. Hän varjelee omiansa jatkuvasti, ja siksi he yhä edelleen pitävät Hänen käskynsä. Tämä on hyvä ja luja perustus. Sulan armon ja äärettömän laupeuden soinnut siis soivat pelastuspäivän koittaessa ja samat suloiset kellonsävelet kaikuvat yhtä sointuvina koko armopäivän.

C H Spurgeon
Kirjasta "Yksin Armosta" ©Kristillinen Kirjakauppa, Karkkila


LAPSEKSI OTTAMINEN

Antiikin maailmassa lapseksi ottaminen oli käytäntö, joka varsinaisesti rajoittui lapsettomiin varakkaisiin. Sen kohteena eivät normaalisti olleet lapset, niinkuin nykyään, vaan nuoret aikuiset, jotka olivat osoittautuneet soveliaiksi ja kykeneviksi jatkamaan perheen nimeä arvokkaalla tavalla.

Tässä tapauksessa Jumala kuitenkin ottaa meidät lapsikseen pelkästä rakkaudesta, ei sen takia, että luonteenlaatumme ja aikaansaannoksemme osoittavat meidät arvollisiksi kantamaan Hänen nimeään, vaan siitä huolimatta, että nämä osoittavat aivan päinvastaista. Me emme ole kelvollisia saamaan paikkaa Jumalan perheessä. Ajatus, että Hän rakastaa meitä syntisiä ja ylentää meidät niinkuin Hän rakasti Herraa Jeesusta ja ylensi Hänet, kuulostaa naurettavalta ja mielettömältä – kuitenkin juuri tuota eikä mitään vähempää merkitsee meidän lapseksi ottamisemme.

Lapseksi ottaminen on luonteeltaan vapaan hyväntahtoisuuden osoitus lapseksi otettua kohtaan. Jos sinä otat jonkun lapsen omaksesi ja näin tulet lapsen isäksi, teet siten oman valintasi mukaan etkä sen takia, että sinun on pakko tehdä niin. Samoin Jumala ottaa meidät lapsikseen, koska Hän haluaa tehdä niin. Hänellä ei ole mitään velvollisuutta menetellä niin. Hänen ei olisi tarvinnut kuin rangaista meitä ansiomme mukaan. Mutta Hän rakasti meitä, lunasti meidät, antoi meille anteeksi, otti meidät lapsikseen ja tuli meidän Isäksemme.

J I Packer

Kirjasta "Jumalan Tunteminen", ©Uusi Tie


SAPATTI

Sapatinpäivä oli ja tulee aina olemaan viikon seitsemäs päivä (lauantai). Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä kuuden päivän luomistekonsa jälkeen (1 Moos. 2:2). Tuolloin Hän ei käskenyt ihmistä viettämään sapatinpäivää, vaikka Hän ehkä tarkoitti, että olisi noudatettava periaatetta, jonka mukaan joka seitsemäs päivä olisi lepopäivä.

Israelin kansaa käskettiin pyhittämään lepopäivä, sapatti, kun Kymmenen käskyä annettiin (2 Moos. 20:8-11). Lepopäivää koskeva laki poikkesi muista
yhdeksästä käskystä; se oli seremoniallinen laki, kun sitä vastoin muut käskyt olivat moraalisia. Työn tekeminen sapattina oli väärin yksinomaan siitä syystä, että Jumala oli niin sanonut. Muut käskyt koskivat asioita, jotka olivat väärin itsessään.

Työntekokieltoa sapattina ei ollut milloinkaan tarkoitettu sovellettavaksi seuraaviin asioihin: Jumalan palvelemiseen (Matt. 12:5), hätätapauksiin (Matt. 12:3, 4) tai hyvän tekemiseen (Matt. 12:11, 12). Uudessa testamentissa toistetaan yhdeksän käskyä Kymmenen käskyn laista, ei lakeina vaan ohjeina armon alla eläville kristityille. Sapatinkäsky on ainoa käsky, mitä kristittyjä ei milloinkaan käsketä noudattamaan. Paavali päinvastoin opettaa, että kristittyä ei voi tuomita sapatin noudattamatta jättämisestä (Kol. 2:16, 17).

Kristinuskon tunnusmerkillinen päivä on viikon ensimmäinen päivä. Herra Jeesus nousi kuolleista tuona päivänä (Joh. 20:1), mikä oli todiste täytetystä lunastustyöstä ja sen jumalallisesta hyväksymisestä. Seuraavina kahtena Herran päivänä Hän tuli opetuslastensa keskuuteen heidän koolla ollessaan (Joh. 20:19, 26).

Pyhä Henki annettiin viikon ensimmäisenä päivänä (Apt. 2:1; vrt. 3 Moos. 23:15, 16). Alkuaikojen opetuslapset kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä murtamaan leipää, julistaen siten Herran kuolemaa (Apt. 20:7). Se on Jumalan määräämä päivä, jona kristittyjen pitäisi panna talteen varoja Herran työtä varten (1 Kor. 16:1, 2).

Sapatti eli seitsemäs päivä päätti viikon raadannan; Herran päivä eli sunnuntai aloittaa viikon levollisella tietoisuudella loppuun suoritetusta lunastustyöstä. Sapattia vietettiin ensimmäisen luomistyön muistoksi; Herran päivä liittyy uuteen luomiseen. Sapatinpäivä oli velvollisuus; Herran päivä on etuoikeus.

Kristityt eivät "noudata" Herran päivää pelastuksen ansaitsemisen tai pyhityksen saavuttamisen keinona eivätkä myöskään rangaistuksen pelosta. He
kunnioittavat sitä rakkaudellisesta kiintymyksestä Häneen, joka antoi itsensä alttiiksi heidän edestään. Koska olemme tuona päivänä vapaita elämän arkirutiineista, voimme erottaa sen  erityisesti Kristuksen ylistämiseen ja palvelemiseen.

Ei ole oikein sanoa, että sapatti muutettiin Herran päiväksi. Sapatti on lauantai ja Herran päivä on sunnuntai. Sapatti oli tulevaisen varjo; sen täyttymys on Kristus (Kol. 2:16, 17). Kristuksen ylösnousemus merkitsi uutta alkua ja Herran päivä on ilmaus tuosta alusta.

Lainkuuliaisena juutalaisena Jeesus noudatti sapattia (huolimatta fariseusten päinvastaisista syytöksistä). Sapatin Herrana Hän vapautti sen niistä vääristä määräyksistä ja säädöksistä, joiden kuormittama siitä oli tullut.

©William MacDonald


KYSEENALAISIA KÄYTÄNTÖJÄ

KYSYMYS 1: Onko se hyödyllistä?

"Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi" (1 Kor. 6:12)

KYSYMYS 2: Vallitseeko se minua?

"Kaikki on luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita" (1 Kor. 6:12)

KYSYMYS 3: Loukkaako se muita?

"Sen tähden, jos ruoka on viettelykseksi veljelleni, en minä ikinä enää syö lihaa, etten olisi viettelykseksi veljelleni "(1 Kor. 8:13)

KYSYMYS 4: Onko se Jumalan kunniaksi?

"Tehkää kaikki Jumalan kunniaksi " (1 Kor. 10:31)

EPÄAITO ’USKOONTULO’ JA VÄÄRÄ EVANKELIOINTI

Seurakunta-ajan alusta lähtien on aina ollut ihmisiä, jotka ovat väittäneet olevansa uskovia, vaikka eivät ole koskaan kokeneet aitoa kääntymystä. Saatanan pyrkimyksenä on aina ollut kylvää lustetta vehnän sekaan. Tänä päivänä, ikävä kyllä, monet uskovat auttavat tietämättään sielunvihollista hänen työssään.

Nykyään on yleistä, että ihmiset tunnustavat pelastuneensa, jatkavat jonkin aikaa ja sitten palaavat jälleen entiseen elämäänsä. Pettyneinä he sitten
ajattelevat 'kokeilleensa' uskomista, mutta luulevat, ettei se jostain syystä toiminut heidän kohdallaan. Aidot uskovat ihmettelevät, mikä meni vikaan, ja monet päättelevät, että kyseiset henkilöt ovat kerran uskoneet, mutta sitten lakanneet uskomasta. He olivat kerran pelastettuja, mutta eivät enää kulje kaidalla tiellä.

Totuus asiassa on, että sellaiset ihmiset eivät ole ikinä aidosti syntyneetkään uudesti. Kääntymys, joka ei muuta ihmisen elämää, ei ole mikään kääntymys. Pelastus, joka ei pelasta ihmistä synnin vallasta, ei olekaan mikään pelastus. Iankaikkinen elämä, joka kestää kolme viikkoa, ei voi olla iankaikkista elämää. Sellaiset henkilöt eivät ole koskaan aidosti pelastuneet - ja mikä surullisinta, tosikristityt voivat olla vastuussa tämän vaarallisen ja hämmentävän tilanteen syntymisestä.

Epäaito 'uskoontulo' voi johtua monista syistä:

1. Katumukselle ei panna painoa. Katumus kuului olennaisena osana alkuaikojen evankeliumin julistukseen. Katumukseen sisältyy, että ihminen alkaa nähdä synnin sellaisena kuin Jumala näkee sen ja vihaa syntiä ja
haluaa kääntyä pois synnistä. Raamatullinen katumus merkitsee  täydellistä asenteenmuutosta syntiä kohtaan ja halua luopua entisestä elämäntavasta. Tänään evankeliumin sanoma tuodaan usein esiin viittaamatta tuskin lainkaan syntiin. Jumalan pyhyyttä ja vanhurskautta ei korosteta. Sellainen julistus johtaa väistämättä epäaitoihin 'uskoontuloihin'.


2. Ei julisteta ristiinnaulittua Kristusta. Ihmiset eivät ymmärrä Jumalan pyhyyttä, Hänen oikeutettua vihaansa syntiä kohtaan ja syynalaisten syntisten sovittamiseksi tarvittavan uhrin välttämättömyyttä. Monet saavat
sen käsityksen, että heidän tarvitsee vain päättää 'seurata Jeesusta'. He eivät ymmärrä mitään Hänen sovitustyöstään eivätkä käsitä, että heidän pelastuksensa riippuu täysin siitä, mitä Hän on tehnyt.

3. Korostetaan ratkaisuntekoa. Evankeliumin vastaanottaminen alennetaan inhimilliselle tasolle ja ihmisiä painostetaan 'tekemään ratkaisu'. Usein käytetään alttarikutsua, ihmisiä pyydetään nousemaan ylös tai nostamaan kätensä. Etsijöitä neuvotaan rukoilemaan uskonratkaisurukous ja allekirjoittamaan ratkaisukortti. Apostolit eivät käyttäneet mitään näistä menetelmistä, eikä ole mikään ihme, että ne usein tuottavat satona lusteita. Pelastus on hengellinen teko - Jumalan teko - ja vaikka ihmisen tahto on mukana asiassa, ratkaisun tekemisen painottaminen saattaa johtaa epäaitoon 'uskoontuloon'.

4. Kristuksen herruutta ei tuoda esiin. Ihmisiä kannustetaan ottamaan Jeesus vastaan pelastajana, mutta ei puhuta paljoakaan Hänen valtuuksistaan
Herrana. Todelliseen pelastukseen kuuluu antautuminen ja alistuminen Herralle Jeesukselle.

5. Ihmisiä kutsutaan eteen ja sitten rukoillaan heidän edestään. Tästä ihmiset voivat saada sellaisen käsityksen, että heidän puolestaan lausuttu rukous voi pelastaa heidät. Moni on mennyt eteen rukoiltavaksi, mutta ei ole silti koskaan aidosti pelastunut - huolimatta hyvää tarkoittavien kristittyjen vakuutteluista.

6. Korostetaan emotionaalisia kokemuksia. Voidaan käyttää myös tunnepitoista taktiikkaa, jotta saataisiin joku 'tekemään ratkaisu'. Julistus keskittyy usein ongelman oireisiin eikä sen alkusyyhyn. Evankeliointimenetelmät, jotka tarjoavat ainoastaan helpotusta elämänongelmiin, aikaansaavat epäaitoja 'uskoontuloja'.

Miten tämä tilanne saataisiin korjattua? Pitäisi soveltaa seuraavia
periaatteita:

1. Saarnaa sanaa. Usko tulee Sanan kautta. Uudestisyntyminen tapahtuu Sanan kautta. Henkilökohtaisilla todistuksilla ei ole arvoa, elleivät ne ole sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa.

2. Saarnaa ristiinnaulittua Kristusta. Korosta sovituksen välttämättömyyttä, Jumalan luonnetta, iankaikkisen rangaistuksen oikeutusta ja todellisuutta. Muuten ihmiset eivät ymmärrä tarvitsevansa synnitöntä sijaiskärsijää.

3. Korosta katumusta. Painota sitä tosiseikkaa, että pelastuminen tarkoittaa pelastumista synnistä - ei vain synnin rangaistuksesta tai synnin
vaikutuksista tässä elämässä.

4. Lakkaa painostamasta ihmisiä tekemään ratkaisu. Salli Pyhän Hengen tehdä oma työnsä, vakuuttaa ihminen synnistä ja käännyttää hänet. Luovu
ihmistekoisista käytännöistä kuten alttarikutsuista, käsien nostatuksesta, korttien allekirjoituksista, jne. Tee ihmisille selväksi, että pelastus on kunkin sielun ja Jumalan välinen asia. Johdata hätääntyneet sielut Sanan tykö. Älä laita heidän suuhunsa sanoja äläkä pane heitä toistamaan vakiorukousta.

Tänä päivänä me tarvitsemme kipeästi rohkeita miehiä, jotka ovat halukkaita hylkäämään epäraamatulliset evankeliointimenetelmät ja palaamaan aidon
evankeliumin julistamiseen. Ainoastaan tällä tavoin saadaan aikaan aitoja kääntymyksiä ja kestävää hedelmää.

Douglas J H Mowat


KÄYTÄNNÖLLINEN PAPPEUS

Vanhassa virressä sanotaan: "Hän tekee kapinallisesta papin ja kuninkaan". Uskovan on sykähdyttävää saada tietää, että Jumala on kutsunut jokaisen meistä Jumalan papiksi. Naisten papiksivihkimisillä ja muilla uudistuksilla, joita nykyisessä kristikunnassa parhaillaan on käynnissä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Raamattu opettaa pappeudesta ja seurakunnasta.

Ajatusta pappeudesta voidaan jäljittää kautta Vanhan testamentin, jolloin esimerkiksi Mooseksen 1. kirjan luvuissa 4 ja 5 näemme Kainin ja Aabelin käytännöstä, että jokainen mies toimi pappina, uhraten Jumalalle! Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa 8 ja 12 huomaamme, että Nooa ja Abraham rakensivat alttareita uhratakseen Jumalalle. Tästä saatamme
päätellä, että pappeus oli jo rajoittunut suvun päämieheen. Toisen Mooseksen kirjan 19. luvusta opimme, että Jumala etsi pappeja ainoastaan Israelista ja 2. Mooseksen kirjan luvussa 28 näemme pappisluokan edelleen kaventuneen Aaronin sukuun.

Pappeuden historiassa ilmeni ainakin yksi pettymystä tuottava asia. Se nimittäin epäonnistui. Se epäonnistui niin perusteellisesti, että kun pääsemme Herran Jeesuksen pappispalvelukseen asti, ylimmäinen pappi Kaifas, jonka olisi pitänyt olla kansakunnan hengellinen johtaja, ei suostunut tunnistamaan Häntä, joka oli kaikkein korkein Ylimmäinen Pappi.

Seurakunnan aikakautena näemme kuitenkin hyvin toimivan pappeuden. Sekä Pietari että Hebrealaiskirjeen kirjoittaja käyttävät kuvaa Israelin pappistehtävästä osoittaakseen meille ihmeellisen totuuden, jota olemme
ruvenneet kutsumaan "kaikkien uskovien pappeudeksi". Tämän totuuden kerran ymmärrettyäsi, sinun elämäsi kristittynä muuttuu ainiaaksi.

Pietari opettaa meille 1 Piet. 2:5, 9:ssä, että me olemme "pyhä papisto" ja "kuninkaallinen papisto". Meille opetetaan, että pyhän papiston tehtävänä on
"uhrata hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden". Kuninkaallisen papiston tehtävä on "julistaa Hänen jaloja tekojaan, joka on kutsunut teidät pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa." Pyhä pappi on sellainen, joka palvoo Jumalaa. Kuninkaallinen pappi on Jumalan todistaja. Pyhä pappi kohdistaa palvelutehtävänsä Jumalalle. Kuninkaallinen pappi kohdistaa palvelutehtävänsä ihmisille.

Näillä pappeutemme eri puolilla on ainakin yksi yhteinen piirre. Pappeus vaatii työtä. Kiinnostavaa on, ettei sillä ole mitään tekemistä armolahjan tai miesten ja naisten erilaisten roolien kanssa. Se kuuluu kaikille uskoville.

Uudesta testamentista näemme, millaisia pyhän papin suorittamat uhrit ovat. Löydämme sieltä oman itsemme eli ruumiimme uhrin (Room. 12:1). Siellä mainitaan myös kiitosuhri (Hebr. 13:15), huultemme hedelmä. Vielä on
olemassa, nykykielellä ilmaistuna, palkkakuitin uhri (Hebr.13:16). Näistä uhreista Raamattu sanoo: "sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieluisia".

Uhrien luonteeseen kuuluu, että ne maksavat meille jotain. Ne sivaltavat pois oman itsemme henkilökohtaisia vaatimuksia. Esimerkiksi palvomaan oppiminen vaatii hiljaa olemista Jumalan edessä, eikä ihmisten
suosionosoituksia. "Elävä uhri", josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen luvussa 12, merkitsee kuolinkelloja omalle itselle, sillä joudumme kaikenlaisten vaatimusten kohteeksi. Varojen uhraaminen pyhinä pappeina
puhuu selvää kieltä Jumalalle. Muistathan lesken rovot. Taivas ei ole niitä vieläkään unohtanut.

Uhraamisen raskaudella on vastapuolensa. Toinenkin tekijä on vaikuttamassa. Se on tämä tunnettu totuus: "Jumala ei jää kenellekään velkaa". Mikään varojen sijoittaminen ei voi olla tuottoisampaa kuin sijoittaminen iankaikkisuuteen. Mikään ei voi olla verrattavissa siihen yhteyteen Jumalan kanssa, jota palvoja kokee. Oman itsensä vaaliminen jättää jälkeensä tyhjyyden, joka ei ole verrattavissa siihen iloon, mitä Jumalalle antaminen
tuottaa.

Kuninkaallinen pappi on Jumalan todistaja. Seurakunnalla on kautta historiansa ollut joitakin jalokiviä, miehiä ja naisia, jotka olivat saaneet näyn Jumalan totuudesta eivätkä voineet pitää sitä itsellään. Palavuudella
ja voimalla he julistivat omalle sukupolvelleen Jumalan ihmeitä. He pitivät arvossa omaa vapautumistaan pimeydestä. He eivät koskaan kadottaneet
näkyvistään lunastusta. Sen sijaan he kyllä kadottivat näkyvistään maailman, ja tekivät siten maailmalle suurimman palveluksen, minkä mies tai nainen voi
tehdä.

Pyhät papit ja kuninkaalliset papit. Palvojat ja todistajat. Jumalan olisi pitänyt löytää Israelista papisto, joka olisi palvellut Häntä, mutta enimmäkseen
Hän sai pettyä. Seurakunnassa vallitsee pappeus, ja jokainen uskova on osa sitä. Älkäämme me tuottako Hänelle pettymystä. Tämä on pappeus, joka toimii.

Brian Gunning

Used by permission from Uplook April 1997 Magazine ©