Armo
& Totuus No 3
MITEN PYHÄT VOIVAT KESTÄÄ ?
Me olemme jo nähneet Paavalin sydämellisen toivon Korinton uskoviin nähden olevan
täynnä lohdutusta niille, jotka ovat levottomia siitä, miten voivat
pysyä alkamallaan hyvällä tiellä. Mutta kuinka hän voi luottaa siihen, että he
kestäisivät loppuun asti?
Huomaa, minkä hän sanoo tuon kestävyyden edellytyksenä olevan! "Jumala on
uskollinen, Hän, jonka kautta te olette kutsutut Hänen Poikansa Jeesuksen
Kristuksen, meidän Herramme yhteyteen" (1 Kor.1:9).
Apostoli ei sano: "Te olette uskolliset." Ihmisen uskollisuus on hyvin
epäluotettava; se on turhuutta Hänen luotettavuutensa rinnalla. Hän ei myöskään
sano: "Teillä on uskollisia opettajia, jotka johtavat ja ohjaavat teitä ja heidän
tähtensä minä luotan siihen, että te säilytte uskossa." Oi, ei! Jos ainoastaan
ihmiset meitä varjelevat, emme ollenkaan voi tulla varjelluiksi.
Mutta Paavali sanookin: "Jumala on uskollinen." Jos meissä jotain
uskollisuutta huomataan, johtuu se Jumalan uskollisuudesta. Meidän Liitonjumalamme
uskollisuudelle on lunastuksemme perustuttava koko painollaan. Koko asia on riippuvainen
meidän Jumalamme ihmeellisistä ominaisuuksista. Me itse olemme epävakaisia kuin tuuli,
heikkoja kuin hämähäkin verkko, voimattomia kuin vesi. Meidän luonnollisiin
ominaisuuksiimme tai henkisiin lahjoihimme ei voi perustaa mitään luottamusta, mutta
Jumala pysyy uskollisena. Hän on rakkaudessaan uskollinen. Hänessä ei ole mitään
muutosta tai valon ja pimeyden vaihtelua
(Jaak.1:17). Hän on uskollinen työssään. Hän on uskollinen joka suhteessa. Isänä
Hän ei tahdo kadottaa lapsiaan. Ystävänä Hän ei tahdo kieltää kansaansa, ja Luojana
Hän ei ole hylkäävä kättensä työtä. Hän on uskollinen lupauksissaan. Hän on
uskollinen liitossaan, jonka on solminut kanssamme Kristuksessa Jeesuksessa, uhrinsa
verellä vahvistaen. Jumala on uskollinen Pojalleen, eikä salli Hänen kalliin verensä
tulla turhaan vuodatetuksi. Hän on uskollinen kansalleen, jolle on luvannut iankaikkisen
elämän ja josta Hän ei ole luopuva.
Jumalan uskollisuus on meidän loppuun asti kestämisen toivomme ja kulmakivenä. Pyhät
ovat kestäviä pyhyydessä, koska Jumala on kestävä armossaan. Hän siunaa lakkaamatta
ja sen tähden ovat uskovaiset siunattuja. Hän varjelee omiansa jatkuvasti, ja siksi he
yhä edelleen pitävät Hänen käskynsä. Tämä on hyvä ja luja perustus. Sulan armon
ja äärettömän laupeuden soinnut siis soivat pelastuspäivän koittaessa ja samat
suloiset kellonsävelet kaikuvat yhtä sointuvina koko armopäivän.
C H Spurgeon
Kirjasta "Yksin Armosta" ©Kristillinen Kirjakauppa, Karkkila
LAPSEKSI OTTAMINEN
Antiikin maailmassa lapseksi ottaminen oli käytäntö, joka varsinaisesti rajoittui
lapsettomiin varakkaisiin. Sen kohteena eivät normaalisti olleet lapset, niinkuin
nykyään, vaan nuoret aikuiset, jotka olivat osoittautuneet soveliaiksi ja kykeneviksi
jatkamaan perheen nimeä arvokkaalla tavalla.
Tässä tapauksessa Jumala kuitenkin ottaa meidät lapsikseen pelkästä rakkaudesta, ei
sen takia, että luonteenlaatumme ja aikaansaannoksemme osoittavat meidät arvollisiksi
kantamaan Hänen nimeään, vaan siitä huolimatta, että nämä osoittavat aivan
päinvastaista. Me emme ole kelvollisia saamaan paikkaa Jumalan perheessä. Ajatus, että
Hän rakastaa meitä syntisiä ja ylentää meidät niinkuin Hän rakasti Herraa Jeesusta
ja ylensi Hänet, kuulostaa naurettavalta ja mielettömältä kuitenkin juuri tuota
eikä mitään vähempää merkitsee meidän lapseksi ottamisemme.
Lapseksi ottaminen on luonteeltaan vapaan hyväntahtoisuuden osoitus lapseksi otettua
kohtaan. Jos sinä otat jonkun lapsen omaksesi ja näin tulet lapsen isäksi, teet siten
oman valintasi mukaan etkä sen takia, että sinun on pakko tehdä niin. Samoin Jumala
ottaa meidät lapsikseen, koska Hän haluaa tehdä niin. Hänellä ei ole mitään
velvollisuutta menetellä niin. Hänen ei olisi tarvinnut kuin rangaista meitä ansiomme
mukaan. Mutta Hän rakasti meitä, lunasti meidät, antoi meille anteeksi, otti meidät
lapsikseen ja tuli meidän Isäksemme.
J I Packer
Kirjasta "Jumalan Tunteminen", ©Uusi Tie
SAPATTI
Sapatinpäivä oli ja tulee aina olemaan viikon seitsemäs päivä (lauantai). Jumala
lepäsi seitsemäntenä päivänä kuuden päivän luomistekonsa jälkeen (1 Moos. 2:2).
Tuolloin Hän ei käskenyt ihmistä viettämään sapatinpäivää, vaikka Hän ehkä
tarkoitti, että olisi noudatettava periaatetta, jonka mukaan joka seitsemäs päivä
olisi lepopäivä.
Israelin kansaa käskettiin pyhittämään lepopäivä, sapatti, kun Kymmenen käskyä
annettiin (2 Moos. 20:8-11). Lepopäivää koskeva laki poikkesi muista
yhdeksästä käskystä; se oli seremoniallinen laki, kun sitä vastoin muut käskyt
olivat moraalisia. Työn tekeminen sapattina oli väärin yksinomaan siitä syystä, että
Jumala oli niin sanonut. Muut käskyt koskivat asioita, jotka olivat väärin itsessään.
Työntekokieltoa sapattina ei ollut milloinkaan tarkoitettu sovellettavaksi seuraaviin
asioihin: Jumalan palvelemiseen (Matt. 12:5), hätätapauksiin (Matt. 12:3, 4) tai hyvän
tekemiseen (Matt. 12:11, 12). Uudessa testamentissa toistetaan yhdeksän käskyä Kymmenen
käskyn laista, ei lakeina vaan ohjeina armon alla eläville kristityille. Sapatinkäsky
on ainoa käsky, mitä kristittyjä ei milloinkaan käsketä noudattamaan. Paavali
päinvastoin opettaa, että kristittyä ei voi tuomita sapatin noudattamatta
jättämisestä (Kol. 2:16, 17).
Kristinuskon tunnusmerkillinen päivä on viikon ensimmäinen päivä. Herra Jeesus nousi
kuolleista tuona päivänä (Joh. 20:1), mikä oli todiste täytetystä lunastustyöstä
ja sen jumalallisesta hyväksymisestä. Seuraavina kahtena Herran päivänä Hän tuli
opetuslastensa keskuuteen heidän koolla ollessaan (Joh. 20:19, 26).
Pyhä Henki annettiin viikon ensimmäisenä päivänä (Apt. 2:1; vrt. 3 Moos. 23:15, 16).
Alkuaikojen opetuslapset kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä murtamaan leipää,
julistaen siten Herran kuolemaa (Apt. 20:7). Se on Jumalan määräämä päivä, jona
kristittyjen pitäisi panna talteen varoja Herran työtä varten (1 Kor. 16:1, 2).
Sapatti eli seitsemäs päivä päätti viikon raadannan; Herran päivä eli sunnuntai
aloittaa viikon levollisella tietoisuudella loppuun suoritetusta lunastustyöstä.
Sapattia vietettiin ensimmäisen luomistyön muistoksi; Herran päivä liittyy uuteen
luomiseen. Sapatinpäivä oli velvollisuus; Herran päivä on etuoikeus.
Kristityt eivät "noudata" Herran päivää pelastuksen ansaitsemisen tai
pyhityksen saavuttamisen keinona eivätkä myöskään rangaistuksen pelosta. He
kunnioittavat sitä rakkaudellisesta kiintymyksestä Häneen, joka antoi itsensä
alttiiksi heidän edestään. Koska olemme tuona päivänä vapaita elämän
arkirutiineista, voimme erottaa sen erityisesti Kristuksen ylistämiseen ja
palvelemiseen.
Ei ole oikein sanoa, että sapatti muutettiin Herran päiväksi. Sapatti on lauantai ja
Herran päivä on sunnuntai. Sapatti oli tulevaisen varjo; sen täyttymys on Kristus (Kol.
2:16, 17). Kristuksen ylösnousemus merkitsi uutta alkua ja Herran päivä on ilmaus
tuosta alusta.
Lainkuuliaisena juutalaisena Jeesus noudatti sapattia (huolimatta fariseusten
päinvastaisista syytöksistä). Sapatin Herrana Hän vapautti sen niistä vääristä
määräyksistä ja säädöksistä, joiden kuormittama siitä oli tullut.
©William MacDonald
KYSEENALAISIA KÄYTÄNTÖJÄ
KYSYMYS 1: Onko se hyödyllistä?
"Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi" (1 Kor. 6:12)
KYSYMYS 2: Vallitseeko se minua?
"Kaikki on luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita" (1
Kor. 6:12)
KYSYMYS 3: Loukkaako se muita?
"Sen tähden, jos ruoka on viettelykseksi veljelleni, en minä ikinä enää syö
lihaa, etten olisi viettelykseksi veljelleni "(1 Kor. 8:13)
KYSYMYS 4: Onko se Jumalan kunniaksi?
"Tehkää kaikki Jumalan kunniaksi " (1 Kor. 10:31)
EPÄAITO USKOONTULO JA VÄÄRÄ EVANKELIOINTI
Seurakunta-ajan alusta lähtien on aina ollut ihmisiä, jotka ovat väittäneet olevansa
uskovia, vaikka eivät ole koskaan kokeneet aitoa kääntymystä. Saatanan pyrkimyksenä
on aina ollut kylvää lustetta vehnän sekaan. Tänä päivänä, ikävä kyllä, monet
uskovat auttavat tietämättään sielunvihollista hänen työssään.
Nykyään on yleistä, että ihmiset tunnustavat pelastuneensa, jatkavat jonkin aikaa ja
sitten palaavat jälleen entiseen elämäänsä. Pettyneinä he sitten
ajattelevat 'kokeilleensa' uskomista, mutta luulevat, ettei se jostain syystä toiminut
heidän kohdallaan. Aidot uskovat ihmettelevät, mikä meni vikaan, ja monet
päättelevät, että kyseiset henkilöt ovat kerran uskoneet, mutta sitten lakanneet
uskomasta. He olivat kerran pelastettuja, mutta eivät enää kulje kaidalla tiellä.
Totuus asiassa on, että sellaiset ihmiset eivät ole ikinä aidosti syntyneetkään
uudesti. Kääntymys, joka ei muuta ihmisen elämää, ei ole mikään kääntymys.
Pelastus, joka ei pelasta ihmistä synnin vallasta, ei olekaan mikään pelastus.
Iankaikkinen elämä, joka kestää kolme viikkoa, ei voi olla iankaikkista elämää.
Sellaiset henkilöt eivät ole koskaan aidosti pelastuneet - ja mikä surullisinta,
tosikristityt voivat olla vastuussa tämän vaarallisen ja hämmentävän tilanteen
syntymisestä.
Epäaito 'uskoontulo' voi johtua monista syistä:
1. Katumukselle ei panna painoa. Katumus kuului olennaisena osana alkuaikojen
evankeliumin julistukseen. Katumukseen sisältyy, että ihminen alkaa nähdä synnin
sellaisena kuin Jumala näkee sen ja vihaa syntiä ja
haluaa kääntyä pois synnistä. Raamatullinen katumus merkitsee täydellistä
asenteenmuutosta syntiä kohtaan ja halua luopua entisestä elämäntavasta. Tänään
evankeliumin sanoma tuodaan usein esiin viittaamatta tuskin lainkaan syntiin. Jumalan
pyhyyttä ja vanhurskautta ei korosteta. Sellainen julistus johtaa väistämättä
epäaitoihin 'uskoontuloihin'.
2. Ei julisteta ristiinnaulittua Kristusta. Ihmiset eivät ymmärrä Jumalan
pyhyyttä, Hänen oikeutettua vihaansa syntiä kohtaan ja syynalaisten syntisten
sovittamiseksi tarvittavan uhrin välttämättömyyttä. Monet saavat
sen käsityksen, että heidän tarvitsee vain päättää 'seurata Jeesusta'. He eivät
ymmärrä mitään Hänen sovitustyöstään eivätkä käsitä, että heidän
pelastuksensa riippuu täysin siitä, mitä Hän on tehnyt.
3. Korostetaan ratkaisuntekoa. Evankeliumin vastaanottaminen alennetaan
inhimilliselle tasolle ja ihmisiä painostetaan 'tekemään ratkaisu'. Usein käytetään
alttarikutsua, ihmisiä pyydetään nousemaan ylös tai nostamaan kätensä. Etsijöitä
neuvotaan rukoilemaan uskonratkaisurukous ja allekirjoittamaan ratkaisukortti. Apostolit
eivät käyttäneet mitään näistä menetelmistä, eikä ole mikään ihme, että ne
usein tuottavat satona lusteita. Pelastus on hengellinen teko - Jumalan teko - ja vaikka
ihmisen tahto on mukana asiassa, ratkaisun tekemisen painottaminen saattaa johtaa
epäaitoon 'uskoontuloon'.
4. Kristuksen herruutta ei tuoda esiin. Ihmisiä kannustetaan ottamaan Jeesus
vastaan pelastajana, mutta ei puhuta paljoakaan Hänen valtuuksistaan
Herrana. Todelliseen pelastukseen kuuluu antautuminen ja alistuminen Herralle Jeesukselle.
5. Ihmisiä kutsutaan eteen ja sitten rukoillaan heidän edestään. Tästä
ihmiset voivat saada sellaisen käsityksen, että heidän puolestaan lausuttu rukous voi
pelastaa heidät. Moni on mennyt eteen rukoiltavaksi, mutta ei ole silti koskaan aidosti
pelastunut - huolimatta hyvää tarkoittavien kristittyjen vakuutteluista.
6. Korostetaan emotionaalisia kokemuksia. Voidaan käyttää myös tunnepitoista
taktiikkaa, jotta saataisiin joku 'tekemään ratkaisu'. Julistus keskittyy usein ongelman
oireisiin eikä sen alkusyyhyn. Evankeliointimenetelmät, jotka tarjoavat ainoastaan
helpotusta elämänongelmiin, aikaansaavat epäaitoja 'uskoontuloja'.
Miten tämä tilanne saataisiin korjattua? Pitäisi soveltaa seuraavia
periaatteita:
1. Saarnaa sanaa. Usko tulee Sanan kautta. Uudestisyntyminen tapahtuu Sanan kautta.
Henkilökohtaisilla todistuksilla ei ole arvoa, elleivät ne ole sopusoinnussa Jumalan
sanan kanssa.
2. Saarnaa ristiinnaulittua Kristusta. Korosta sovituksen välttämättömyyttä,
Jumalan luonnetta, iankaikkisen rangaistuksen oikeutusta ja todellisuutta. Muuten ihmiset
eivät ymmärrä tarvitsevansa synnitöntä sijaiskärsijää.
3. Korosta katumusta. Painota sitä tosiseikkaa, että pelastuminen tarkoittaa
pelastumista synnistä - ei vain synnin rangaistuksesta tai synnin
vaikutuksista tässä elämässä.
4. Lakkaa painostamasta ihmisiä tekemään ratkaisu. Salli Pyhän Hengen tehdä
oma työnsä, vakuuttaa ihminen synnistä ja käännyttää hänet. Luovu
ihmistekoisista käytännöistä kuten alttarikutsuista, käsien nostatuksesta, korttien
allekirjoituksista, jne. Tee ihmisille selväksi, että pelastus on kunkin sielun ja
Jumalan välinen asia. Johdata hätääntyneet sielut Sanan tykö. Älä laita heidän
suuhunsa sanoja äläkä pane heitä toistamaan vakiorukousta.
Tänä päivänä me tarvitsemme kipeästi rohkeita miehiä, jotka ovat halukkaita
hylkäämään epäraamatulliset evankeliointimenetelmät ja palaamaan aidon
evankeliumin julistamiseen. Ainoastaan tällä tavoin saadaan aikaan aitoja
kääntymyksiä ja kestävää hedelmää.
Douglas J H Mowat
KÄYTÄNNÖLLINEN PAPPEUS
Vanhassa virressä sanotaan: "Hän tekee kapinallisesta papin ja kuninkaan".
Uskovan on sykähdyttävää saada tietää, että Jumala on kutsunut jokaisen meistä
Jumalan papiksi. Naisten papiksivihkimisillä ja muilla uudistuksilla, joita nykyisessä
kristikunnassa parhaillaan on käynnissä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä
Raamattu opettaa pappeudesta ja seurakunnasta.
Ajatusta pappeudesta voidaan jäljittää kautta Vanhan testamentin, jolloin esimerkiksi
Mooseksen 1. kirjan luvuissa 4 ja 5 näemme Kainin ja Aabelin käytännöstä, että
jokainen mies toimi pappina, uhraten Jumalalle! Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa 8
ja 12 huomaamme, että Nooa ja Abraham rakensivat alttareita uhratakseen Jumalalle.
Tästä saatamme
päätellä, että pappeus oli jo rajoittunut suvun päämieheen. Toisen Mooseksen kirjan
19. luvusta opimme, että Jumala etsi pappeja ainoastaan Israelista ja 2. Mooseksen kirjan
luvussa 28 näemme pappisluokan edelleen kaventuneen Aaronin sukuun.
Pappeuden historiassa ilmeni ainakin yksi pettymystä tuottava asia. Se nimittäin
epäonnistui. Se epäonnistui niin perusteellisesti, että kun pääsemme Herran Jeesuksen
pappispalvelukseen asti, ylimmäinen pappi Kaifas, jonka olisi pitänyt olla kansakunnan
hengellinen johtaja, ei suostunut tunnistamaan Häntä, joka oli kaikkein korkein
Ylimmäinen Pappi.
Seurakunnan aikakautena näemme kuitenkin hyvin toimivan pappeuden. Sekä Pietari että
Hebrealaiskirjeen kirjoittaja käyttävät kuvaa Israelin pappistehtävästä
osoittaakseen meille ihmeellisen totuuden, jota olemme
ruvenneet kutsumaan "kaikkien uskovien pappeudeksi". Tämän totuuden kerran
ymmärrettyäsi, sinun elämäsi kristittynä muuttuu ainiaaksi.
Pietari opettaa meille 1 Piet. 2:5, 9:ssä, että me olemme "pyhä papisto" ja
"kuninkaallinen papisto". Meille opetetaan, että pyhän papiston tehtävänä
on
"uhrata hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen
tähden". Kuninkaallisen papiston tehtävä on "julistaa Hänen jaloja tekojaan,
joka on kutsunut teidät pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa." Pyhä pappi on sellainen, joka palvoo Jumalaa. Kuninkaallinen pappi on
Jumalan todistaja. Pyhä pappi kohdistaa palvelutehtävänsä Jumalalle. Kuninkaallinen
pappi kohdistaa palvelutehtävänsä ihmisille.
Näillä pappeutemme eri puolilla on ainakin yksi yhteinen piirre. Pappeus vaatii työtä.
Kiinnostavaa on, ettei sillä ole mitään tekemistä armolahjan tai miesten ja naisten
erilaisten roolien kanssa. Se kuuluu kaikille uskoville.
Uudesta testamentista näemme, millaisia pyhän papin suorittamat uhrit ovat. Löydämme
sieltä oman itsemme eli ruumiimme uhrin (Room. 12:1). Siellä mainitaan myös kiitosuhri
(Hebr. 13:15), huultemme hedelmä. Vielä on
olemassa, nykykielellä ilmaistuna, palkkakuitin uhri (Hebr.13:16). Näistä uhreista
Raamattu sanoo: "sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieluisia".
Uhrien luonteeseen kuuluu, että ne maksavat meille jotain. Ne sivaltavat pois oman
itsemme henkilökohtaisia vaatimuksia. Esimerkiksi palvomaan oppiminen vaatii hiljaa
olemista Jumalan edessä, eikä ihmisten
suosionosoituksia. "Elävä uhri", josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen luvussa
12, merkitsee kuolinkelloja omalle itselle, sillä joudumme kaikenlaisten vaatimusten
kohteeksi. Varojen uhraaminen pyhinä pappeina
puhuu selvää kieltä Jumalalle. Muistathan lesken rovot. Taivas ei ole niitä
vieläkään unohtanut.
Uhraamisen raskaudella on vastapuolensa. Toinenkin tekijä on vaikuttamassa. Se on tämä
tunnettu totuus: "Jumala ei jää kenellekään velkaa". Mikään varojen
sijoittaminen ei voi olla tuottoisampaa kuin sijoittaminen iankaikkisuuteen. Mikään ei
voi olla verrattavissa siihen yhteyteen Jumalan kanssa, jota palvoja kokee. Oman itsensä
vaaliminen jättää jälkeensä tyhjyyden, joka ei ole verrattavissa siihen iloon, mitä
Jumalalle antaminen
tuottaa.
Kuninkaallinen pappi on Jumalan todistaja. Seurakunnalla on kautta historiansa ollut
joitakin jalokiviä, miehiä ja naisia, jotka olivat saaneet näyn Jumalan totuudesta
eivätkä voineet pitää sitä itsellään. Palavuudella
ja voimalla he julistivat omalle sukupolvelleen Jumalan ihmeitä. He pitivät arvossa omaa
vapautumistaan pimeydestä. He eivät koskaan kadottaneet
näkyvistään lunastusta. Sen sijaan he kyllä kadottivat näkyvistään maailman, ja
tekivät siten maailmalle suurimman palveluksen, minkä mies tai nainen voi
tehdä.
Pyhät papit ja kuninkaalliset papit. Palvojat ja todistajat. Jumalan olisi pitänyt
löytää Israelista papisto, joka olisi palvellut Häntä, mutta enimmäkseen
Hän sai pettyä. Seurakunnassa vallitsee pappeus, ja jokainen uskova on osa sitä.
Älkäämme me tuottako Hänelle pettymystä. Tämä on pappeus, joka toimii.
Brian Gunning
Used by permission from Uplook April 1997 Magazine ©
|